maanantai 9. marraskuuta 2009

Counting Crows


Muistan hämärästi, miten vietin suuren osan edellisvuoden sateisesta kesästä kuulokkeet korvilla, uppoutuneena kuuntelemaan Adamin neuroottisia lyriikoita.


Tuntuu hyvältä tavoittaa se sama tunne uudelleen sellaisena kuin silloin, ajasta haalistumattomana, edelleen itselle aitona, käsin kosketeltavana.

Counting Crows - Anna begins

lauantai 7. marraskuuta 2009

The Phantom of the Opera


Ja minä kun luulin aina, että musikaalielokuvat ovat pitkästyttäviä.






Pitänee kyseenalaistaa omat ennakkoluulonsa vähän useammin.

maanantai 19. lokakuuta 2009

Strict Joy


Arvatkaapa, minne matka käy helmikuussa?



Kuva: B.O.

tiistai 15. syyskuuta 2009

Fast as you can, baby run, free yourself of me

Syyskuu on jo pitkällä, mutta luonto tuntuu elävän yhä kesäkuukausia. Kunpa näistä keleistä saisi vielä nauttia pitkään!

Syksy on tuonut mukanaan myös sen paljon puhutun ja parjatun arjen. Ensimmäinen koeviikko lähestyy ja viimeisiä tehtäviä pukkaa pinoon, vaikkakin verrattain matalaan sellaiseen. Suomen historian kurssista tulisi valmistella ryhmätyöosuuksia keskiaikaisista linnoista, äidinkielessä rustata parikin kappaletta esseitä.

Syystä tai toisesta koulumaailmaan sukeltaminen ei vain tunnu tällä hetkellä kovin houkuttelevalta, kun vapauskin kutsuu ja liedellä porisee marjapuuro.

Onneksi on jotain mitä odottaa.

maanantai 10. elokuuta 2009

You wave the red flag, baby you make it run, run, run

Viimeisiä kesäterveisiä toivottaen!

Kunpa ei vielä tarvitsisi vaihtaa viileän ruohon tuntua paljailla jalkapohjilla hiostaviin kenkiin ja sitäkin tukalampiin luokkahuoneisiin...

Vaan älkäämme vielä masentuko. Aurinko paistaa ja järvivesi on lämmintä yhä elokuussakin. Ja hyvää seuraa löytyy vuoden ympäri.

Allekirjoittaneen viimeisimmät kolme viikkoa ovat kuluneet kesätöiden puitteissa, joten se varsinainen loma loppui minun kohdallani jo tuossa 20. päivä heinäkuuta. Tätä ennen vietin harvinaisen mukavat ja inspiroivat kymmenen päivää valtakunnallisella musiikkileirillä Nakkilassa. Hyvät muistot ajanevat minut sinne ensi kesänäkin hakemaan hyvää soittoseuraa ja mahdollisuutta toteuttaa kulloinkin ajankohtaisia projekti-ideoita, tai "proggiksia" , kuten kuvailtua useamman kuin yhden leiriläisen suusta.

Lähes kaksi viikkoa pelkkää musiikkia; soittosessioita, luentoja ja jameja, samanhenkisten ihmisten keskuudessa. Voiko nuori muusikonalku muuta enää pyytääkään?

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

maanantai 29. kesäkuuta 2009

They'll inherit your souls

Postin mukana saapui tänään paketti, josta paljastui kahden kappaleen verran hienoja naisartisteja.

Kuva: B.O.

Hyvä naisääni - tummanpuhuva, kuten Applella, raikkaan omaperäinen, kuten Spektorilla - iskee pianolla säestettynä tähän tyttöön harvinaisen hyvin!


tiistai 23. kesäkuuta 2009

"It takes backbone to lead the life you want"

Olen nyt istunut tässä hyvän tovin ja miettinyt, mitä haluaisin sanoa elokuvasta Revolutionary Road. Tulin siihen tulokseen, että minun on äärettömän vaikea pukea filmin herättämät ajatukset ja tunteet sanoiksi, sillä sen sanomassa oli jotain kovin henkilökohtaista. Kenelläpä meistä ei olisi unelmia, joita tavoitella. Esteitä, joiden ylittäminen tuntuu mahdottomalta, olivat ne sitten todellisia tai ainoastaan mielemme kehittämiä verkkoja, jotka pitävät meidät otteessaan vaikka kuinka yrittäisimme kiemurrella vapaaksi.

Revolutionary Road on pohjimmiltaan tarina kahdesta ihmisestä ja heidän keskinäisestä suhteestaan. Se kuvaa kaunistelematta päähenkilöidensä ahdinkoa ankeassa lähiössä 50-luvun Amerikassa, jossa eriäväisyyttä tuomitaan suljettujen ovien takana. Erilaiset roolit ja mallit on annettu, eikä niistä ole soveliasta murtautua. Sanotaan, että elämässä tulee vastaan vain yksi mahdollisuus, johon tarttua.

Meillä kaikilla on oikeus unelmiin. Meillä kaikilla on valta tavoitella sitä, mitä todella elämältä haluamme. Eivät haaveet saisi kaatua muiden uskonpuutteeseen, kannustamattomuuteen, järkisyihin. Pitääkö kaikkeen olla rationaalinen peruste?

Miksi me niin monesti luovutamme jo ennen ensimmäisiä askeleita?

Revolutionary Road on mitä kaunein elokuva. Sen pohjana toiminut, Richard Yatesin samanniminen romaani ei liene turhaan ansainnut paikkaansa englanninkielisen kirjallisuuden helmenä. Kertomus, joka herättää lukemattomia tunteita, joiden päällimmäisin piirre on niiden ristiriitaisuus.

Ja koko elokuvan ajan sitä vain toivoo, että tyttö pääsee lopulta Pariisiin.

Kuva: B.O.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2009

To simplify something that extremely complex

Puhelu leipuriystävän kanssa inspiroi sitten valmistamaan jälleen iltamyöhäisellä vaniljajäätelölle pienen lisukkeen oman pään mukaan. Vähän kaurahiutaleita, omenaa, fariinisokeria...
Puhelun päätteeksi meillä olikin sitten kasassa pellillinen kaurapaistosta juhannuksen piirakkajämistä. Oli lupauduttava säästämään vähän prosessissa puhelimen välityksellä avustaneelle ystävällekin huomiseksi, vaikka tiukkaa sen palan jättäminen kieltämättä teki. Lisää kokeilevaa keittiötä tänne, tack!

Kuva: B.O.

Keikkamerkinnässä mainitsemani The Answer muistutti minua jollain kaukaisella tavalla eräästä toisesta vanhemmasta suursuosikista, joka on ehtinyt huilia levyhyllyssä jo melkoisen aikaa. Monen harmiksi niin kovin aikaisin kuopattu The Darkness jaksaa aina hymyilyttää ja ilahduttaa raikkaalla soundillaan ja ihailtavalla asenteellaan. Vai mitä sanotte tästä?

Justinin falsetti se valaisee harmaimmankin päivän!

And the only words that are worth remembering

Kuva: B.O.

Tiedättekö sen tunteen, kun löytää vanhan rakkauden uudelleen?

lauantai 20. kesäkuuta 2009

Running right off the track

Luvassa myöhäistä raporttia keskiviikolta!

Mainittuna päivänä suuntasimme siis vakiintuneella kolmen hengen porukallamme kohti Helsingin Olympiastadionia. Aurinko paistoi ja Highway to Hell jyskytti auton stereoissa.

Pienten parkkeerausongelmien selvittyä lähdimme sitten tallustamaan Stadionia kohti hyvissä fiiliksissä, odottavin mielin. Vanhempi polvi oli etukäteen kovasti hehkuttanut meitä odottavaa konserttia, eikä tämän vilpittömyyttä ollut erityisen vaikea uskoa.

Saavuimme paikan päälle siinä määrin myöhässä, että missasimme Blaken lämppäyksen kahta kappaletta lukuun ottamatta. Hassua ajatella, että solistin roolissa heiluva Aaro Seppovaara on ainakin muinoin asunut samassa pikkukylässä, missä itsekin pidämme kotia. Hyvä meininki, eipä siitä mitään valittamista.

Toinen lämmittelybändi, The Answer, kuitenkin häivytti perin nopeasti muistikuvat edeltäjästään. Lavalle astellut nelihenkinen yhtye onnistui jo ensimmäisellä kappaleellaan saamaan tämän tytön pauloihinsa. Musiikista kuulsi vahvasti läpi erityisesti Led Zeppelin, eikä laulajan eleitä seuratessa voinut sivuuttaa Robert Plantilta saatuja vaikutteita. Mutta mikä ääni! Tuli ihan vanhaa kunnon bluesrockia ikävä.

Paikoiltamme oli sen verran matkaa lavalle, että tuli siinä porukalla todettua, että kylläpä on nuoria ihmisiä, mutta että mikä fiilis! Veljen kanssa jo ehdittiin sopia, että ehkä meidänkin on aika alkaa harjoitella ahkerammin.
No, eihän ne sitten tosiaan mitään pojankoltiaisia enää olleet, tarkempi tutkiskelu kotosalla osoitti, että kyllä ne taitaa vähintääkin lähennellä sitä kolmeakymppiä. Lyhkäsiä miehiä nuo irlantilaiset. Ja nuoren oloisia. Ainakin Stadionin lavalla. Joka tapauksessa aivan mahtava soundi, tutustukaa ihmeessä tarkemmin!

AC/DC se täytti kyllä sitten kaikki mahdolliset odotukset. Jos joltain bändiltä voi sanoa saaneensa lipun hinnalla kunnon shown, KISS sai juuri kovan vastuksen (paremmalla musiikilla)!

Näin lyhyenläntänä immeisenä seisoin ensimmäisten kappaleiden aikana enimmäkseen päkiöideni varassa, kunnes siirryin hieman huonovointisena väljemmille vesille siinä neljännen, viidennen kappaleen kohdalla. Alun videointron kaksimielisen humoristisen latauksen jälkeen pamahtanut Rock n' roll train sai yleisön hurraamaan haltioissaan viidelle miehelle, jotka saapuivat lavalle kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Ja mikä kuvastaisikaan yhtyettä paremmin kuin lavarakennelmiin kuulunut höyryjuna? AC/DC on kulkenut pitkän tien, puskenut läpi omana itsenään välittämättä ohimenevistä trendeistä, eikä sillä ole vielä aikomustakaan pysähtyä.

Seuraavan päivän Helsingin Sanomissa kuvailtiin sitä, kuinka AC/DC:n tapauksessa tietyt elementit ovat odotettavissa, ja vaikka ne sinänsä olisivatkin turhia ja jo moneen kertaan nähtyjä, ne edustavat perinnettä. Artikkelin kirjoittajan, Otto Talvion sanoin: "Perinnettä, jonka rikkominen nyt olisi yhtä älytöntä kuin soittaa livenä kaikki uuden levyn 15 biisiä."

Niin minä, kuin loputkin loppuun myydystä Stadionista, olemme täysin samaa mieltä.


Kuva: B.O.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2009

I thought it was a bird, but it was just a paper bag

Viikonloppu onkin sitten hiipinyt ohi aivan huomaamatta ja nyt eletään jo harmaata sunnuntaita.

Perjantaina suunnattiin kaveriporukalla ystävän mökille uimaan ja grillailemaan sateiden pelossa, mutta onni olikin tällä kertaa suosiollinen ja ilta taisi olla sen yhden legendaarisen helleviikonlopun jälkeen lämpimin päivä aikoihin. Suomen kesä se on niin ihailtavan vaihteleva.

Päivän ruokalistalla olikin sitten iso kulhollinen vesimelonisalaattia ja burgereita (kesätöitään Hesburgerissa puurtavat toverit ovat juuri nyt yliherkkiä sanalle hampurilainen).

Kaltoin kohdeltu meloninpuolikas lähti illemmalla matkaevääksi sen alkuperäiselle lunastajalle.

Grillimestareilla oli homma hallussa.

Sympaattinen kangaskassi mainiolla sanomalla.

Eikä ilta tähän päättynyt. Yökyläilemään saapui yhdentoista jälkeen vielä mökkeilemässäkin ollut leipuriystävä, jonka kanssa allekirjoittanut päätti vielä yömyöhäisellä valmistaa maalaismaisen omenapiirakan. Ohje bongattiin ohjelmasta French food at home.


Kuvat: B.O.

Lauantaina vaivalla pystytetty sulkapalloverkko pommitettiin takaisin maan tasalle rankkasateiden voimasta. Ehtihän se siinä tosin hulppeat pari tuntia seistä.
Eivät nyt käy luonnonvoimat tasan.

PS. Keskiviikkona luvassa höyryjunan lailla kulkevaa meininkiä Stadionilla!

perjantai 22. toukokuuta 2009

She taught me how to gamble and how to roll the dice

Eilen suunnattiinkin sitten helatorstain kunniaksi kohti Helsingin Jäähallia odotukset korkealla.

Hassua, miten musiikki periytyy sukupolvelta toiselle. Elävänä esimerkkinä voin hyvinkin todeta, että tarpeeksi varhaisessa vaiheessa aloitettu aivopesu toimii, vieläpä erityisen hyvin, jos kohde on suhteellisen avomielinen kaikenlaiselle soivalle ja sointuisalle.

Lynyrd Skynyrd esiintyi siis eilisiltana 21.5 odottavalle suomalaisyleisölle pitkähkön tauon jälkeen. Vierailevana, enemmän tai vähemmän lämmittelijän roolissa esiintynyt Molly Hatchet ei sekään jättänyt täysin kylmäksi, mutta kyllä oppipojat saivat väistyä taka-alalle, kun itse mestarit saapuivat lavalle.

Menevää etelänrokkia soittava, 60-luvulla perustettu yhtye on menettänyt uransa aikana monta ystävää ja jäsentä, viimeisimpänä 2000-luvun alussa menehtyneen Leon Wilkesonin korvanneen Ean Evansin, joka hävisi toukokuun alussa taistelunsa syöpää vastaan. Vaikka suru lienee kova, kiertuetta päätettiin jatkaa, ja Evansin paikan basson varressa otti Robert Kearns.
Jotenkin tuli kyllä soittoa katsellessa sellainen olo, ettei mies ollut vielä oikein kotiutunut yhtyeen riveihin, mikä on kyllä enemmän kuin ymmärrettävää. Ei ole helppoa astua kuolleen miehen saappaisiin.

Keikka alkoi rempseästi Workin' for MCA:lla runsaiden aplodien saattelemana. Ja siitä lähtenyt puolentoista tunnin hittiputki sai kyllä pahimmankin tosikon puntit vipattamaan!
Mikähän siinä mahtaa muuten olla, että istumapaikoilla on aina se yleisvahva, sama, jähmeä meininki artistista riippumatta? On aina yhtä merkillistä olla niitä harvoja, jotka jammailevat hillitysti pukumiesten keskellä.

Piippuhyllyn miinuksiin kuuluu edelleenkin se, ettei bassosta kuulu pihausta kummempaa. Kummasti myös Molly Hatchetin aikana Dave Hlubekin soolot muistuttivat ainakin meidän paikaltamme lähinnä miimikkoshowta, vaikka Bobby Ingramin kepittelyt sitä vastoin erottuivat. Mahtoiko vika sitten piillä mikserin takana, jäämme arvailemaan.

Siinä vaiheessa kun Gimme three steps pärähti soimaan, allekirjoittanut oli jo myytyä tyttöä. Kyllä siinä soundissa on vain jotain niin vastustamatonta!
Hieman jäi jälkikäteen harmittamaan niin tytärtä kuin vanhempaakin polvea, ettei uudemmilta levyiltä soitettu kappalettakaan. Järkisyitä pohdiskellessa tulimme siihen tulokseen, että kyse voi olla täysin soitannollisistakin syistä, eihän sitä hetkessä pariakymmentä kappaletta opetella.

Toisaalta tällainen nostalgisuus, vanhojen aikojen muistelu saattaa olla ihan paikallaan tällaisina aikoina. Koskaan kun ei tiedä, milloin joku meistä lähtee.

Kuva: B.O.

lauantai 9. toukokuuta 2009

You can set my soul alight

Pyydän syvästi anteeksi sitä uutta herkuttelutulvaa, joka vyöryy tämän(kin) tekstin jälkivanassa. Bändimme kitaristi sen jo sanoi, törmätessämme eilen Pizza & Kebab -paikassa. "Taas syömässä?"
Voi, kyllä, taas!

Eilinen päivä hujahti siis ystävien kesken oikein vauhdilla. Aluksi suuntasimme raskaan koulupäivän jälkeen tosiaan syömään vähintäänkin yhtä raskaasti, paikkaan, jossa normaali annoskoko hipoo jo taivaita. Kalorilaskimet heitettiin kaaressa roskakoriin, kun tilaukset tuotiin pöytään.

Eräs innostui myös leikittelemään ulos pursuilevilla täytteillä. Meet Robert.

Nuoren Roopertin kohtaloksi koitui lopulta nälkäiseksi käynyt pöytätoveri, rauha hänen vatsalleen.

Vatsat pullottaen viisilukuinen joukkio lyllersi verkkaista tahtia kohti lähikauppaa lehdenhakureissulle. Ja kun sieltä sitten päästiin kadun puolelle, niin mikäpä sieltä tuli vastaan, ellei jäätelökioski.

Vuoden ensimmäiset irtojäätelöt on nyt korkattu!

Jäätelöt kourassa matka jatkuikin sitten asuinkuntamme ainoalle kunnolliselle puistoalueelle, jonne oli tarkoitus mennä pelailemaan hieman lentopalloa ja nauttimaan muuten vain kauniista päivästä. Ja kaunis päivä se olikin.

Kuvat: B.O.

Voi loma, tule jo!

tiistai 5. toukokuuta 2009

Well, I know a little about love

En usko musiikkipiireissä eräänlaisena ammattitautina liikkuvaan välineurheiluun.

Edellinen lause ei ole syyte, se on henkilökohtainen toteamus, joka ponnahti tänään vaihteeksi mieleen. Ei soittimien keräilyssä sinänsä ole mitään pahaa, se ei vain oikein tunnu minulle ominaiselta lajilta.

Itse aloitin soittoharrastukseni hieman yli neljä vuotta sitten isäni vanhalla bassolla, joka pölyyntyi asunnon nurkassa, hän kun itse on pesunkestävä kitaristi. Basso tuntui saman tien omalta soittimelta, enkä ole sitä missään vaiheessa edes kuvitellut vaihtavani. Merkkiä Aria Pro II edustanut, tummapuinen basso oli harvinaisen raskas soitin aloittelijalle, 12-vuotiaalle tyttöselle, mutta rakastin sitä tummanpuhuvaa ääntä, joka sen uumenista sikisi. Musiikinopettajani tokaisi kerran, että kyseisellä soittimella soittamaan opetteleminen on puhdas rangaistus. Päinvastoin, se nimenomaan antoi sormilleni voimaa, sillä kevyttä sillä soittaminen ei todellakaan ollut.

Ensimmäisen oman soittimeni hankimme vajaat kaksi vuotta siitä, kun olin ensimmäistä kertaa basson kaulaan kajonnut. Olin näihin aikoihin aloittanut soittotunnit erään toisen basistin johdolla, ja tämä tarjosi minulle koekäyttöön muutamaan kertaan käytettyä G&L L-2000:ta. Olin tätä ennen käynyt muutamissa musiikkikaupoissa soittelemassa erinäisiä tapauksia, mutta mikään niistä ei ollut tuntunut hyvältä, ei rakkautta ensi kuulemalta.
G&L oli ahkerassa testikäytössä monta viikkoa, ennen kuin pystyin toteamaan ääneen, että tämä se on. Kaupat tehtiin ja soitan yhä tuolla samalla bassolla, enkä ole vielä edes vilkaissut muiden suuntaan kahta kertaa.

Koska sähköbasson paikka on tämän soittajan sydämessä täytetty, se ei kaipaa tilkitsemistä vähintään muutamaan vuoteen. Sen sijaan täysin erilaisia ominaisuuksia edustavat soittimet saattavat saada sydämeni läpättämään kokeilunhalusta. Viime aikoina olen alkanut harkita vakavasti akustisen basson hankintaa. Syyt ovat moninaiset, niihin lukeutuvat niin kauniin soundin haikailu kuin mainio projektimahdollisuuskin, johon akustinen pehmeys kieltämättä sopisi.

Veikkaanpa, että kunhan kesäloma on ohi, ja töiden palkka takataskussa, lähden kiertelemään Helsingin musiikkiliikkeitä. Thomannilta löytyi kyllä varsin mukavan oloinen yksilö, mutta koska olen melko konkreettinen tapaus, haluan varmistua soittimesta näppituntumalla.

Enää kuusitoista päivää!

I know a little on muuten ensimmäisiä kappaleita, joita aloittelevana basistina opettelin sormet rakoilla. Ah, niitä muistoja!

sunnuntai 3. toukokuuta 2009

Here we go again

Mikähän siinä on, että viikonloppu kuluu aina herkuttelun parissa, seurasta tinkimättä?

Eilisilta alkoi tortillojen parissa nälän yllättäessä keväisestä auringosta takaterassilla nautiskelleen ystäväporukan. Kitara vaihtui leikkuuvälineisiin, kun aterian valmistelu aloitettiin vihannesten pilkkomisella. Ruoan laittaminen on harvinaisen rentouttavaa puuhaa, se on kyllä myönnettävä.
Lisukkeiden kanssa tulikin sitten vähän liioiteltua itse syödessä. Mutta pitäähän sitä nyt täytettä olla! Alla oleva kuva on napattu vasta tänään, sillä kamera unohtui vallan illaksi koteloonsa. Jämistä koottu kasvistortilla maistui sekin, vaikka jauhelihaa hiukan kaipasikin.

Viikonlopun herkkuputki ei kuitenkaan rajoittunut ainoastaan lauantaihin, vaan nautiskelu aloitettiin jo hyvissä ajoin perjantai-iltana pikkusuolaisen ja happojuoman kera.
Kyläilemässä jälleen ollut leipuriystävä yllätti iloisesti päättäessään hetken mielijohteesta valmistavansa pellillisen mokkaruutuja. Vaikka uunin kanssa tulikin hetki torailtua (alimmalla ritilällä paistui samaan aikaan lauantaita varten rahkapiirakka), olivat valmiit ruudut suussasulavia. Etenkin seuraavana päivänä, jolloin ylijäämällä ruokittiin koko loppu komppania.
Myös lauantaina Titanicin jälkimainingeissa tarjottu mustikkapiirakka katosi nopeasti parempiin suihin. Varsin onnistunut klassikkoilta!
Kuvat: B.O.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2009

You want to know where I have been, just look at my hands

Jostain syystä monen tunnin ostosreissun jälkeen olo on aina sanoinkuvaamattoman vetämätön.

Sellossa vietetyn päivän saldoksi muotoutui muutama perustoppi, mekko, sekä viihdepuolelta pokkaripassilla ilmaiseksi lunastettu The Road ja Anttilasta tarjouksesta kaapattu elokuva The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford.
Pientä ylpeyden poikasta on kyllä nyt ilmassa, sillä onnistuin pitkälti pysymään ostossuunnitelmassani, vaikken niitä toivomiani hippifarkkuja löytänytkään, sillä toisin kuin edellisreissulla, en tällä kertaa täyttänyt kauppakasseja useammalla mekolla, joita kaappi on jo valmiiksi täynnä. Farkkujen loistaessa poissaolollaan päätin lopulta kuitenkin antaa hieman periksi ja napata Indiskasta mukaani suloisen kukkamekon, joka saattaa hyvinkin syrjäyttää tiiviisti päällä ostohetkelläkin olleen värikkään kanssasisarensa.

Mustat ylipolvensukat, jotka nappasin mukaani Lindexiltä, paljastuivat kotona alimittaisiksi. Lienenkö käsittänyt koko termin over-knee aivan väärin, mutta se, että sukka juuri ja juuri peittää polven yläosan, ei oikein täytä omaa käsitystäni pakkauksen lupaamasta pituudesta.

Ja voi että, kesän virkistävä suosikki on löytynyt! Café Buffossa ystävien kesken nautitut mansikkajäähilejuomat veivät kyllä kieltämättä kielen mennessään. Pitääpä joskus koittaa ihan kotosallakin valmistaa, pääsisi vihdoin tuo muinoin ostettu jäämurskainkin tositoimiin.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Here's to the man with his face in the mud

Taidan elää pienoisessa kiitollisuuden velassa eräälle ystävälleni, joka tutustutti minut tässä taannoin irlantilaiseen laulaja-lauluntekijä Damien Riceen. Juuri nyt on vaikea kuvitella, mistä kaikesta olisin saattanut jäädä paitsi ilman tätä opastusta.

Jo ennen kuin Glen Hansardin tähdittämä, ja pääosin säveltämä, indie-elokuva Once ilmestyi teattereihin, päätin, että tässä on filmi, jonka haluan nähdä. Etenin tähän pisteeseen jälleen elokuvan soundtrackin kautta, ja miten syvälle nuo sävelet upposivatkaan. Leave soi päässäni ja soittimessani usean viikon ajan, eikä siltikään menettänyt karheaa otettaan. Say it to me now'lla ja Lies'illa oli täsmälleen sama vaikutus. Uskon jotenkin siihen, että kokonaisuudessaan loistava soundtrack tietää vähintäänkin hyvää elokuvaa, sillä varsinkaan Oncen kohdalla en pettynyt.

Muutama päivää elokuvaillan jälkeen aikaisemmin mainittu ystäväni, joka oli siis ollut mukana katsomossa, kehotti minua vilkaisemaan toista irkkulaista artistia, joka saattaisi kolahtaa sen perusteella, miten ahkerasti olin Oncen musiikkia kehunut. Ja kuinka siinä sitten kävikään.

Ihastuin aluksi suuresti Volcano'on ja I remember'iin, erityisesti Lisa Hanniganin tapaan tulkita kappaleita ja niiden sanoituksia. Pian kävikin selväksi, että siinä missä Damien Rice on loistava sanoittaja, tämän kappaleista löytyy myös upea tunnelataus ja intiimiys, jollaista en ollut aikoihin kuullut. Päädyin viikon sisällä ostamaan itselleni Ricen debyyttialbumin, O'n, eikä aikaakaan kun olin jo kuolaamassa seuraavaa, 9 -nimeä kantavaa levytystä. Tämä ei ole kuitenkaan vielä harmikseni asettunut levyhyllyyni. Kappaleet, kuten kauniit 9 crimes, Rootless tree ja Accidental babies, sekä hilpeän ihana Coconut skins herättivät huomattava innostusta allekirjoittaneessa, jopa soitannollisessa mielessä. Aikaiseksi en ole sitä vielä saanut, mutta jälkimmäisenä mainitun aion kyllä vielä jonain päivänä kesyttää nurkassa pölyttyvällä akustisellani!

Kuvat: B.O.

Suurimman vaikutuksen tällä hetkellä tekevät kuitenkin kaunis liveversio Then go'sta, joka on käsittääkseni peräisin ajalta, jolloin Rice soitti vielä Jupiterissa, versio, jossa Hannigan laulaa soolona Ricen itsensä toimiessa ainoastaan harmonisesti taustalaulajana, sekä tuoreempana The Professor. Professori on viime aikoina pitänyt vahvasti paikkaa soitetuimpien kappaleiden listalla ja on ehtinyt tahdittaa aamujani jo viikon päivät. Ihastuttava kipale kerta kaikkiaan!

Ricen musiikki kiteyttää olennaisen, sen, että musiikki ei tarvitse liikaa ollakseen vaikuttavaa.

lauantai 11. huhtikuuta 2009

"There is no warmth left in the sun"

Kolmen tunnin yöunilla kohti herkullista pääsiäispäivällistä, siinä tämän päivän resepti! Juhlapäivissä paras puoli on ehdottomasti se, että saa valmistaa hyvää ruokaa ja sitten nauttia siitä hyvässä ilmapiirissä. Taidan kieltämättä ajatella hiukan vatsallani.

Hyvää pääsiäistä!

lauantai 4. huhtikuuta 2009

"All I can do is be me. Whoever that is."

Harvinaislaatuisen pitkäveteisen lauantain iltapäivän viimeiset tunnit kulutin erään taannoin hankkimani elokuvan seurassa. Nuo kaksi tuntia ja 17 minuuttia katosivat jonnekin nopeammin kuin osasin odottaa. Se jos mikä on aina hyvän elokuvan merkki.

I'm Not There valaisee niin fiktiivisten kuin todellisuuteenkin perustuvien kohtauksien avulla Bob Dylanin monivaiheista elämää ja persoonaa. Myös näyttelijät vaihtuvat tarinoiden tahdissa, rooleissa nähdään mm. Christian Bale, Cate Blanchett, Heath Ledger ja Ben Whishaw. Vaikka jokainen heistä vangitsee jonkin Dylanin karrikoiduista rooleista niin runoilijana, palvottuna tähtenä kuin marttyyrinakin, Dylania itseään ei varsinaisesti mainita nimeltä kuin alussa ruudulla näkyvässä tekstissä: "Inspired by the music and the many lives of Bob Dylan". Jokainen hahmo, jokainen sommitellun muotokuvan osa on oma identiteettinsä ja sitä myötä myös oma nimensä.

Pakko sanoa, että itse pidin tästä elokuvasta melkoisesti, vaikka en ole Dylanin musiikkia kovin paljon kuunnellut, enkä niinkään tunne tämän persoonaa. Se tunnelma, sävymaailma, kaikki ne dialogit! Osuu juuri siihen samaan hermoon kuin Johnny Cashista (June Carteria unohtamatta) kertonut Walk the Line. Ehkä minä olen vain yksinkertaisesti heikkona muusikkotarinoihin, joista löytyvät ne tietyt ainekset. Juuri sopivasti niin toivoa kuin turmiollisuuttakin.

Erityismaininnan ansaitsee Cate Blanchett, joka ei kieltämättä ole saanut turhaan kaikkia mahdollisia ylistyksiä jo aikaisemmin Jude Quinnin roolistaan. Niin loistavaa suoritusta en ole nähnyt pitkiin aikoihin. Pidin myös Marcus Carl Franklinin esittämän Woody Guthrien hahmosta, joka tuo esille nuoren Dylanin musikaalisen palvonnan samannimistä folk-laulajaa kohtaan.

Kaiken kaikkiaan suosittelen tätä elokuvaa lämpimästi!

perjantai 3. huhtikuuta 2009

No one on the corner had a quarter for the telephone

Kevät, kevät on täällä!

Päivässä on ollut jotain äärettömän piristävää. Taustalla soi hyvä musiikki, eikä ulkona paistavaa aurinkoa ja sen aikaansaannoksia yksinkertaisesti voi ihailla hymyilemättä. Postissa saapui juuri odottamani paketti, josta paljastui kolme suloista mekkoa.

Voiko päivä tästä paremmaksi vielä muuttua?


Kuva: B.O.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

"From a writer, I'm pretty sure that's an insult"

Yökyläily keskellä koeviikkoa ei välttämättä ole se kaikkein fiksuin idea pöydällä odottavia lukuvelvollisuuksia silmällä pitäen, mutta kun tänään nyt kerran oli vapaapäivä ja huomennakin odottelee ainoastaan äidinkielen ainekirjoitus kokeen roolissa, mikä ettei. Pieni välimatka arjesta tekee aina hyvää.

Leivonta-alaa opiskelevan ystävän ja hyvästä syötävästä muuten vain nautiskelevan allekirjoittaneen televisioiltaa varten ei ollut tullut erikseen hankittua mitään naposteltavaa, mutta ainahan sitä jotain kaappien kätköistä löytyy. Pöydälle saatiin lopulta kaavittua pakastimesta korvapuusteja, ja suussa sulavia vadelmia, joiden joukkoon lisättiin vielä banaania. Suolaista puolta edustivatkin sitten TUCin paprikakeksit. Ystävän mukaan tarjonta oli oiva tilanteen huomioon ottaen, eikä huonosti varautunut emäntä kehdannut olla asiasta toista mieltä. Ja marjat kun maistuu henkilökohtaisesti arkenakin, niin...

Ilta sujuikin sitten rattoisasti Sex and the cityn kolmannen tuotantokauden ensimmäisten jaksojen parissa. Tulee välillä hämmästeltyä sitä, miten mainion käsikirjoituksen sarjan tekijät ovat saaneet aikaan, aina kun onnistuu viihdyttämään!

Kuvat: B.O.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

Lyrics used to be worthless to me

Tänään kokkaillessani keittiössä, Iskelmän soidessa taustalla (minulla ei ole valtaa radioasemaa valittaessa), sieltä sattui tulemaan Koop Arposen uusin single Every song I hear.
Petin ikäluokkani viimevuotista Idolsia seuratessa ihastuttuani totaalisesti "suurten ikäluokkien suosikki" -Arposen soundiin siinä, missä Pete Parkkonen ei herättänyt henkilökohtaisesti mainittavaa innostusta.

Ykkössuosikkina kisassa oli karsinnoista lähtien käheä-ääninen Anna-Kaisa Riitijoki, mutta Arponen nousi rinnalle ensimmäisen semifinaalivetonsa, U2:n With or without youn johdosta. Se laulussa puhtaasti kuuluva brittiaksentti, falsetit ja revittely iskivät tähän tyttöön harvinaisen hyvin, mikä ei varmaankaan yllätä ketään, joka minut tuntee.

Mutta tosiaan, hyvältähän tuo single kieltämättä kuulostaa. Suorastaan hehkuu auringon lämpöä ja saa hymyn nousemaan huulille. Kesää odotellessa!

"Do you answer to someone's will besides your own?"

Vaikka tänään siirryttiin kesäaikaan ja menetettiin näin yksi tunti tästä keväisestä sunnuntaista, olo on mitä pirtein. Milloinkohan olen viimeksi saanut näin paljon tehtyä yhden päivän aikana?
Kieltäydyn syvästi uskomasta, että kellojen siirtäminen olisi haitallista, lisää puhtia tuntuisi ainakin allekirjoittaneelle antavan!

Lueskelin eilisiltana viimeisen Twilight -sarjaan kuuluvan kirjasen, Breaking Dawnin loppuun, ja on kieltämättä myönnettävä, että vähän jäi haikea olo. Siihenkö se nyt loppui, mielekäs fantasia? Kirjasarja on poikinut paljon vertauksia J.K. Rowlingin Pottereihin, mutta itse kyllä kallistun vampyyriromanssin puoleen. Pottereita tuli nuorempana luettua ahkerasti, kunnes viidennen osan kohdalla aloitin hetken mielijohteesta boikotin. Kymmenvuotiaan mielestä oli anteeksiantamatonta, että lempihahmo nirhattiin noin vain, armottomasti. Kesti siis muutaman vuoden ennen kuin annoin kuudennelle ja seitsemännelle kirjalle mahdollisuuden, englanninkielisinä. Yhden hengen boikottini oli surukseni täysin turha, sillä löysin heti uuden, entistä kiintoisamman ja samalla yllättävän suosikin. Arvaatteko?

Kesäaikaan siirtyminen sai jossain sielun pohjukoilla arkisin piileksivän kotinhengettären heräilemään ja toteuttamaan kaikkea mahdollista ensi viikonkin edestä. Tuore, itse leivottu leipä oli tämän päivän saavutuksista onnistunein, vaikka kyllä nuo merimiespihvitkin maistui. Pirkan lehdykästä tuon leivän ohjeen nappasin, löytyypä vielä Mitä tänään syötäisiin? -ohjelman sivustoltakin hakusanalla auringonkukansiemenleipä.

Mukana päivän menossa on pyörinyt myös Justin, suomalaisittain Jussi. Märkää kevätsäätä on aina mukavampi tiirailla oven lämpimämmältä puolelta, eikö vain?

Kuvat: B.O.

lauantai 28. maaliskuuta 2009

Miten hurmaavalta yksinkertaisuus voikaan kuulostaa.

lauantai 21. maaliskuuta 2009

"Look after my heart — I've left it with you."

Aamuinen työreissu alkoi mukavasti, kun äiti huomasi puolen tunnin ajomatkan jälkeen unohtaneensa päivän eväsleivät kotiin jääkaappiin. Eiväthän ne sitten sieltä käsin erityisemmin orastavaa nälkää parin tunnin aherruksen jälkeen lieventäneet, mutta sainpahan hyvän tekosyyn napata kotimatkalla kaupassa matkaani kolmioleivän pahimpaan kriisiin.

Tässä on tullut viikko pysyteltyä poissa elektroniikan parista, joten aikaa on jäänyt mukavasti esimerkiksi lueskeluun, jota en kovin usein arkena harrasta, vedoten niin ikään ajan puutteeseen (and we all know the truth). Myös yöunet ovat olleet huomattavasti riittoisampia tämän viikon tiimoilta, joskaan univelat eivät selvästikään ole vielä täysin kuitatut.
Eilen pompin pitkin taloa jonkin asteisissa kuumehoureissa, vaikka sitä lämmönnousua ei mittauksien keskiarvon mukaan ollut kuin pienen pieni poikkeus tavanomaiseen verrattuna. Toinen talouden mittareista väittää, että elän jatkuvassa alilämmössä ja toinen vannoo tiukasti normaalin nimeen. Kumpaa siis uskoa?

No, joka tapauksessa. Tällaisen yllättävääkin yllättävämmän opuksen parissa olen pari viime päivää viettänyt...
(Otosta päätyi sulostuttamaan emännän tuolin anastanut karvatassu)

Henkilökohtaisesti pidin Eclipsestä enemmän kuin sitä edeltäneestä New Moonista. Jotenkin Meyer onnistuu saamaan hahmoistaan tässä kolmannessa osassa enemmän irti kuin mitä aikaisemmin, syventämään näiden tulkintaa ja ajatuksia. Erityisesti pidin siitä, että Jasperin ja Rosalien taustoja valaistiin, ensin mainitun menneisyyttä tässä olikin jo tovi pohdittu.

Kirjoista on muuten harvinaisen hankala keskustella ilman, että paljastaisi niiden juonta ja sitä kautta toimisi ilonpilaajana.
Breakin Dawnin kimppuun pääsen ikäväkseni luultavasti vasta parisen viikkoa 31. päivä alkavan koeviikon jälkeen, sillä se on tällä hetkellä lainassa. Ei kyllä sillä, että pakollisen luku-urakan tiimoilta sille aikaa liikenisikään...

Viinirypäleet unohtuivat tällä kertaa kauppaan, mutta kyllähän näilläkin maukkaan illan saa aikaiseksi...

Kuvat: B.O.

Herkullista lauantaita!

tiistai 10. maaliskuuta 2009

You can brave decisions, before you crumble up inside

Hiljaista on ollut blogin puolella, mutta niin on ollut kyllä muutenkin.

Kumma, miten varsinainen arki saa aikaan loputtoman vetämättömyyden tunteen, ja jo pelkkä ajatus opiskelusta saa kaivautumaan entistä syvemmälle peiton alle silmät umpeen puristettuina. Asiaa ei auttanut se, että sain stressattua päällekkäin kasautuneiden koulutehtävien tiimoilta, sillä niitä tuntui tulevan koko ajan lisää. Todellisuudessahan asia oli aivan toisin. Kaikki olisi hyvissä ajoin tehtävissä, jopa pitkällä aikavälillä, kunhan hiukan tökkisi aineita ja esitelmiä tärkeysjärjestykseen ja suorittaisi niitä sitä mukaa.
Mutta minä, kuten varmasti moni muukin silloin tällöin, reagoin näihin velvollisuuksiin useimmiten välttämisorientaation mukaisesti; siirtämällä tekemisiä päivä päivältä etäämmäs, kunnes toimeen on vihdoin tartuttava molemmin käsin.

Nyt kun puolet tehtävistä on takana, olo on kuitenkin mitä mainioin, eikä tämänpäiväinen Salon reissu yhtään olotilaa pahentanut, päinvastoin! Vaikka onnistuin jälleen tuhlaamaan turhankin suuren summan rahaa, osa hankinnoista tuli toden totta tarpeeseen ja olivat näin ollen täysin perusteltuja. Ja sitä paitsi, kuka sitä nyt pitkän viikon jälkeen hyvästä seurasta kieltäytyisi?
Uusi, hyväksi koettu kamerani sai vihdoinkin rinnalleen muistikortin ja kotelon, joka suojaa sitä täst'edes elämän kolhuilta ja huolimattomalta emännältä.

Näiden pääostosten lisäksi matkaan tarttui, kuten arvata saattaa, myös eräs elokuva ja parisen kirjaa, mutta niistä sitten enemmän, kunhan ehdin niihin tekemisiltäni paremmin perehtyä!


Kuva: B.O.

keskiviikko 25. helmikuuta 2009

And I'm losing control

Viikko on tähän mennessä ollut yllättävänkin vapaamielinen ja rentoilun mahdollistava, vaikka koulu onkin tavallaan jo alkanut, tosin flex-viikon merkeissä.

Maanantai aloitti viikon lupaavasti, kun järjestäjät eivät saaneet kiinni kurssin varsinaista vetäjää, vaan ensimmäinen päivä vedettiin kahden sijaisen voimin. Tiistaista lähtien meitä on hauskuuttanut ilmeisesti Turussa asuva skotti, jonka ohjelma ei käy lähimaillakaan kurssin varsinaista aihetta, mutta: Who cares?
Erilaiset visailut ja leikit eivät ehkä käsittele englannin small-talkia, mutta ainakin se kuusi tuntia kuluu siivillä ja naurun kera. Huomenna varsinainen vetäjä astuu kehiin, yhdeksi päiväksi. Toivokaamme, että torstai ei ole haudanvakava.

Koeajoin tänään toisen Salon reissulta lunastamani mekon. No, mekko ja mekko, taitaapa tuo olla alunperin jonkinlainen paidantapainen, mutta reipas koko käy minun tarkoituksiini paremmin. Huomasin päivän päätteeksi rakastuneeni musta-harmaaruutuiseen paitamekkooni, vaikka osa olikin sitä mieltä, että se saattaa olla vähän liiankin lyhyenläntä. Lyhyt tai ei (kieltämättä hieman ensin mainittua), se on ihastuttava!

Paitamekko: Ichi

Eiliset treenitkin sujuivat hyvin, vaikka väsymys meinasikin viimeisillä minuuteilla saada allekirjoittaneen nuokkumaan seisaallaan. Lisäuni ei varmaankaan olisi pahitteeksi.
Viikonloppua kohti edetessä pöydällä odottava luku-urakka ei erityisemmin motivoi ja joutenolo kuulostaa taivaalliselta vaihtoehdolta. Mutta, minkäs teet kun et lukenut varsinaisiin kokeisiin.


Kuvat: B.O.

Ehkä me opimme tästä jotain?

sunnuntai 22. helmikuuta 2009

"It will be as if I'd never existed"

Sanotaanko, että New Moon ei aivan yllä edeltäjänsä tasolle, mutta ei se yhtään sen koukuttavuutta vaikuta vähentävän. Välillä juoni heittelehti ja erilaiset käänteet saivat siristämään silmiä epäuskoisena, mutta kunhan pääsin alkushokin (ja tunnelatauksen) ohi, rivit etenivät huomaamatta. Miten sitä voikaan luoda kiinteän siteen fiktiivisiin hahmoihin näin helposti?

Eilisaamu yllätti rankalla kädellä. Heräsin ennen kuutta ankaraan pääkipuun ja pahanolontunteeseen, joka ei tahtonut kadota, vaikka kuinka puristin silmiäni umpeen ja yritin nukahtaa uudelleen. Tätä yritystä ei auttanut se, että selvästikin krooninen silmätulehdus, joka vaivaa minua vähintään kerran puolessa vuodessa, oli kyseisellä hetkellä pahimmillaan ja tuotti minulle fyysistä, painostavaa kipua yrityksissäni sulkea vasen silmäluomeni. Hetken jo ehdin miettiä, saattoiko koko horteinen oloni johtua kyseisestä silmästä.
Kylmä kääre otsalla uinutti minut lopulta uneen seitsemän jälkeen, särkylääkkeitä kun välttelen, ellei kalloani halkaista kuvainnollisilla kirveillä ja muilla teräaseilla.

Huono olo jatkui koko seuraavan päivän, mutta hellitti iltaa kohden, samoin kuin paine silmän seudulla. Onnistuinpa sentään toteuttamaan aikeeni vispipuuron keittämisestä!
Jokin vimma minuun on varmasti iskenyt kun yhtäkkiä olen näin innostunut tekemään ruokaa ja leipomaan pitkästä aikaa, mutta hyvä näin, äiti pysyy ainakin tyytyväisenä ja oma mieli virkeänä. Ohjeen nappasin MTV3:n Mitä tänään syötäisiin? -osiosta hakusanalla vispipuuro. Korvasin kauraleseet ruisilla vastikkeilla ja puolukat nappasin omista pakasteista. Hyvää oli ja on edelleenkin, jääkaappikylmänä!


Kuva: B.O.

Huomenna alkaakin sitten jo arki, tuo ankea pilvi tänään päättyvän vapauden yllä.

perjantai 20. helmikuuta 2009

"Oletteko te onnen suosikki?"

Joskus on vaikea ajatella, että elämä, jota elämme, saattaa kohtalon oikusta katketa varoittamatta, vailla mitään näennäistä syytä, selitystä. Että se kaikki, mitä pidämme arvottomana ja yksiselitteisenä, voi jonain päivänä saada meidät kyynelehtimään kaipauksesta, ikävästä asioihin, joita emme ennen osanneet arvostaa.

Minun on vaikea uskoa, että tämän kirjan on todella kirjoittanut ihminen, joka, saatuaan aivohalvauksen yllättäen vuonna 1995, ei enää voinut liikuttaa kuin vasenta silmäluomeaan, locked-in syndroomalle ilmeisesti epätavallisena piirteenä jopa hiukan päätään. Että mies, joka oli ulkomaailmalle halvaantumisensa jälkeen kaikkea muuta kuin mitä varteenotettava ihminen voi olla, oli "aikaisemmassa" elämässään ollut kuulun ranskalaisen lehden päätoimittaja, kahden lapsen isä. Ja että hän taisteli kohtaloaan vastaan kieltäytyen alistumasta siihen.

Vaikka Jean-Dominique Bauby menehtyi keuhkokuumeeseen vain muutama päivä kirjansa julkaisun (1997) jälkeen, vuosia ennen kuin tämä toinen painos ilmestyi viime vuonna ja harhaili silmieni eteen ystävän luona, sen välittämä viesti porautui harvinaisen syvälle.


Kuva: B.O.

Se on samalla kaukainen ja pohdinnan arvoinen ajatus; kuinka nopeasti elämä voikaan muuttua ja kuinka vähän me elämme hetkessä, iloiten pienistä asioista.

torstai 19. helmikuuta 2009

As she spoke with a voice that disrupted the sky

Näin vielä musiikkitervehdyksinä; hämmästyin huomatessani, että Twilightin soundtrackilla esiintyvän kappaleen Let me sign esittäjäksi oli ilmoitettu Robert Pattinson. Pattinson, heräsi kysymys. Eikös se sama heppu näytellyt kyseisen elokuvan pääosan saaden teinien päät pyörälle ihastuksesta? Luonnolleni uskollisena päätin siis ottaa asiasta selkoa ja selvittää herran musiikillista taustaa. Vaikkei Pattinson käsittääkseni varsinaisesti olekaan levyttänyt (?) ja keikkailee lähinnä pienissä piireissä, soundi on kerrassaan mielenkiintoinen. Tätähän voisi kuunnella mielellään enemmänkin!

Vielä tähän loppuun vakuutuksen sananen. Vaikka olenkin viimeiset viikot hehkuttanut yhtä ja samaa kirjaa, siihen liittyvää elokuvaa ja soundtrackia, ei ole syytä huoleen. Tämä on juuri minulle ominaista, hullaantuminen johonkin tiettyyn filmiin, artistiin tai kirjalliseen teokseen. Nämä hurmokset kestävät niiden laadusta riippuen päivistä kuukausiin ja näinä hetkinä minulle saattaa tuottaa suunnattomia vaikeuksia sivuuttaa aihe tai no, yleensäkin olla puhumatta siitä vähintäänkin pahaa aavistamattomille ystäville, jotka viestivät puolikuivalla hymyllä, mutta lämmön kera, että nyt se taas alkaa.

Valmistautukaa siis vielä useampaankin Twilight -aiheiseen postaukseen (mutta toivoa ylläpitäen), sillä kirjojen kahlaus on vielä ikävästi kesken!


Kuva: B.O.

Play a song for me

Voi että, kyllä se on pian opeteltava hallitsemaan rahavarojaan vähän paremmin... taas!

Heti ensimmäisenä olikin reissussa suunnattava Suomalaiseen Kirjakauppaan eräiden tiettyjen jatko-osion perässä. Pitkään niitä tulikin haettua, mokomat olivat muuttaneet järjestystä ja aikaisemmin omissa hyllyissään kököttäneet vieraskieliset kirjat olikin nyt ripoteltu suomenkielisten vastikkeidensa joukkoon. Vai kuvittelenko vain?
Joka tapauksessa sain käsiini siis toisen ja kolmannen osan "Twilight" -sarjasta. Myös neljäs ja viimeinen, Breaking Dawn, olisi löytynyt alimmalta hyllyltä, mutta se oli viimeinen kappale, pölyinen, selvästikin lattialla juoksutettu ja muutenkin kaltoin kohdeltu yksilö, joten jätin sen suosiolla kauppaan.

Törmäsinpä vielä sitten toiseen yhtä lailla terävähampaisten taruhahmojen klassikkoteokseen, Anne Ricen Interview with the Vampireen. Ja kun kirjoihin varattu (joskin saisin rajoituksetta reilusti enemmän niihin sijoitettua) kolmekymppinen jäi puutteen vuoksi vajaaksi, oli se täytettävä jollain vähintään yhtä viehättävällä luettavalla. Veikkaanpa, että lopun hiihtolomani ohjelma on juuri asetettu.



Eiväthän ne ostokset toki tähän loppuneet. En tiedä, mistä se johtuu, mutta eräällä ystävälläni tuntuu olevan lähes pistämätön silmä, joka on selvästikin harjaantunut löytämään minulle mieluisia vaatteita. Ja se ei ole niin helppoa kuin luulisi!
Kaksi mekkoa lähti tänään matkaan, ja toinen niistä sattui aivan vahingossa silmään, kun sitä sovitti joku ihan muu kuin allekirjoittanut itse. Piristäviä ostoksia, vaatteita kun tulee niin harvoin ostettua, vaikka mieli tekisi. Syystä tai toisesta päädyn useimmiten levy- tai elokuvahankintoihin...


Levyjen puolesta oli kieltämättä hiljaista, sillä siinä vaiheessa kun pääsimme elektroniikkaosastolle, olin jo tuhlannut kaikki käytettävissä olevat rahani. Mutta kun jotain sattuu silmään, on vaikea katsoa toisaalle.
Pienen suostuttelun jälkeen onnistuin sopimaan velkaantumisestani kymmenellä eurolla erään elokuvan tiimoilta. Olisin luultavasti onnistunut vastustamaan kiusausta, jos kyseinen leffa olisi ollut aikaisemmin ulottuvissani, mutta ei. Kyseessähän on tietysti Bob Dylanin elämästä hiukan vapaammalla kädellä kertova I'm Not There.


Kuvat: B.O.

keskiviikko 18. helmikuuta 2009

It's a small crime and I got no excuse

Vihdoinkin uusi kamera saapui postissa lähes viikon odotuksen jälkeen!

Kuvia en sillä vielä onnistu nappaamaan, sillä laturi hoitelee tällä hetkellä hommiaan, mutta ainakin pääsen ikuistamaan huomisen Salon reissun. Twilightin jatko-osia, DVD-elokuvia ja kuuloaistia helliviä levytyksiä metsästämään hyvässä seurassa, siis! Voisin samalla katsella kameralle suojaavaa koteloa, kun se ei tuohon kauppaan sisältynyt. Vähän kieltämättä jäi harmittamaan, vaikka minulle aikaisemmin informoitiinkin noin kavereiden puolesta, että ei kannata turhia odotella, kotelo kun ei ole vakiovaruste, joka väistämättä paketista löytyy.

Päivä on sujunut melko rattoisissa merkeissä. Pitkästä aikaa on sellainen fiilis, että tekee mieli puuhata kaikenlaista, leipoa ja säveltää, joskaan ei samanaikaisesti. Reseptien suhteen olen yleensä aika orjallinen, pitäisi opetella ottamaan riskejä ruoanlaiton puolella, ainahan voi yllättyä positiivisesti!

Tein tänään ensimmäistä kertaa pitaleipiä, ohjeen löysin Liemessä -ruokablogin kategorioista. Mainio ja helppo ohje, leivät onnistuivat hyvin ja niiden seurana nautittiin vielä samasta linkistä löytyvää satsikia, chili & valkosipuli -mausteella aromisoitua jauhelihaa sipulin kera, sekä raikasta salaattia. Eksyipä joukkoon vielä chilikastikettakin, oma makuaisti kun on harvinaisen mieltynyt tulisiin ruokiin.

Musiikin ei todellakaan tarvitse olla liian monimutkaista ollakseen vaikuttavaa. Bella's lullaby, kulkee käsittääkseni myös nimellä River flows in you, on soinut lakkaamatta päässäni yön pimeinä tunteina vailla aikomustakaan unohtua vielä aikoihin.

Piano on tuskallisen kaunis instrumentti.

perjantai 13. helmikuuta 2009

"And so the lion fell in love with the lamb"

Arvatkaapa, minkä parissa allekirjoittaneen viimeisimmät arki-illat ovat kuluneet...

Joko polttaa?

Kuvat: B.O.

Mainitsin jo edellisessä merkinnässäni hankkineeni tämän edullisen pokkarin Salosta jo parisen kuukautta sitten elokuvaa ja hetki hetkeltä vaihteeksi ajankohtaisemmaksi nousevaa vampyyri-innostustani silmällä pitäen. Loistava ostos, pakko sanoa.

Olen lähes poikkeuksetta tottunut jo siihen ajatukseen, etteivät elokuvat koskaan nouse kirjallisen esikuvansa mittasuhteisiin, vaikka lähelle ehkä joissain tapauksissa yltäisivät. Kyse on puhtaasti siitä, että se, mitä kirjallisuudella voidaan luoda, mitä sillä voidaan kuvata, on lähes mahdoton tallentaa videokuvaan ja tiivistää muutamaan tuntiin. Elokuva ei tuo esille kaikkia niitä lausuttuja sanoja, sitä tunnelmaa tai henkilöiden välistä vuorovaikutusta, ajatuksia, jotka kertovat enemmän kuin katsoja välttämättä pystyy havainnoimaan, aistimaan.

Yllätyin siitä, miten vahvasti tämä romaani sai minut elämään tarinan käänteiden mukana. Kuinka henkilöhahmot suorastaan tunkeutuivat ajatuksiini, dialogi sai minut hymyilemään ja tunsin ajoittain jopa pientä värinää sydämeni tienoilla. Nautin suunnattomasti Edwardin ja Bellan keskusteluista, jännitin näiden haparoivia askelia kielletyn rakkautensa piikikkäällä polulla ja toivoin, ettei tarina koskaan päättyisi, että todellisuus ei vielä hetkeen iskisi vasten kasvoja ja pudottaisi arjen harmautta jälleen silmieni eteen.

Erityisesti rakastuin Edwardin hahmoon, jonka olemus sai lukemattomia uusia ulottuvuuksia sivujen kääntyessä, tarinan edetessä verkkaista tahtiaan. Elokuvan Edward ei minua ehkä sytyttänyt, mutta tämä herra, tästä voidaankin jo sitten keskustella enemmän. Se tapa, jolla Meyer kuvailee tämän liikkeitä ja puhetyyliä, kokonaisvaltaista olemusta ja mielen muutoksia, en suostu uskomaan, että se jättäisi ketään täysin kylmäksi. Edward on niitä hahmoja, jotka saavat ihmisen toivomaan, että elämä olisi fantasiaa ja lukija itse osa sitä.

Kaiken kaikkiaan tämä lukukokemus sai minut kaipaamaan niin pahasti uusintakierrosta, että kun tänään luovuin pokkarista lainatakseni sen ystävälle hiihtoloman ajaksi, koin eräänlaisia vieroitusoireita. Sitä ei tapahdu usein, eikä varsinkaan näin yllättävissä tilanteissa.

Odotan innolla pääsyä jatko-osion pariin ja toivon sydämeni pohjasta, että Meyerin tällä hetkellä työstämä Midnight Sun, Edwardin versio Twilightista, julkaistaan. Nettiversioita en itse aio vilkuilla, mutta linkin käyttö on vapaata. Sieltä löytyy toinen linkki varsinaisiin raakileversioihin ja kirjailijan selostusta mm. siitä, miksi Edward hänen mielestään ansaitsee oman puheenvuoronsa.

Never judge a book by its cover.

keskiviikko 11. helmikuuta 2009

I was a quick wet boy, diving too deep for coins

Välillä minusta tuntuu, että etenen asioissa päinvastaisessa järjestyksessä kuin on normaalisti tapana. Joka tapauksessa asialla tuskin on loppupeleissä mitään väliä, jos siitä ei koidu haittaakaan.
Viitaten siis eiliseen iltaan paikallisessa elokuvateatterissa, ja valkokankaalla tietysti Twilight. Aloittakaamme siis aivan alusta.

Ihastuttuani jokin aika sitten Samuel Beamin muodostaman Iron & Winen folk-henkiseen musiikkiin, löysin kappaleiden joukosta ensimmäisenä Flightless bird, American mouthin. Melodia synnytti rakkautta ensikuulemalta, enkä moneen päivään muuta tehnytkään kuin skippasin iPodistani kaikki muut kipaleet ja siirryin suoraan tuohon tuttuun, lohduttavaan sävelkulkuun, Beamin vetoavaan ääneen ja lyriikoihin.

Siispä, etsiessäni kappaleen alkuperää ja mahdollista albumia, sain selville, että kyseessä olikin ilmeisesti (?) alun perin soundtrackille levytetty sävellys. Tämän jälkeen olikin sitten pakko tutkia tarkemmin, minkälainen elokuva oli kyseessä. Ja mikähän sieltä tuli vastaan, ellei teinimaailmaan sijoittuva vampyyrielokuva. Ja minähän vallan rakastan vampyyreja!
Päätin siis etäisesti, että tulisin tämän elokuvan joskus tarkistamaan henkilökohtaisesti.

Seuraavaksi törmäsinkin sitten Salon Plazan Suomalaisessa kirjakaupassa kohtuuhintaiseen Twilight -pokkariin, joka sopikin paremmin kuin hyvin juuri hankkimaani pokkaripassia silmällä pitäen. Kirja on vielä kahlaamatta läpi, mutta ensimmäiset sivut on jo käännetty, joten tästä tullaan luultavasti kuulemaan vielä lisää...

Itse elokuvasta pidin, vaikka pieniä uskottavuusongelmia oli ja joissain kohdissa dialogi takkuili. Tunnelma oli viehättävä, tarina kulki mukavasti ja leffan jälkeen tuli tyttöporukassa pompittua hymy herkässä vielä elokuvateatterin ulkopuolellakin illan ohjelmasta puhellen.
Taisin jäädä niin sanotusti jalkoihin kun tuli puhetta Edwardin hahmon ulkoisista avuista. Toki Robert Pattinson on ihan mukiinmenevä nuori mies, mutta kyllä siellä taisi komeampiakin tapauksia leffan aikana vilahdella. Ei niinkään komeana, mutta sympaattisena esimerkkinä Cullenin perheen uusin tulokas, Jasper Hale, joka tosin taisi näyttää suloiselta ainoastaan liikkuvassa kuvassa näin jälkikäteen ajatellen.


Mutta, jos kalpeus yhtään viehättää ja olette suloista rakkaustarinaa vailla, käykääpä ihmeessä katsomassa!

lauantai 7. helmikuuta 2009

With bullets and pages of trade magazines

On se jännä (Pasilaa lainatakseni), miten Kirkkonummen Prisma osoittautuu silloin tällöin varsinaiseksi aarreaitaksi vaikka Helsingin keskustan lukemattomat merkkiliikkeet taas onnistuvat liian usein supistamaan allekirjoittaneen lompakkoa ainoastaan matkakulujen osalta. Lieneekö se sitten toisaalta niin huonokaan asia, tiedä häntä.
Vaikka pääkaupungissa pyörin tänään ainoastaan avustavan työntekijän roolini puolesta, enkä käynyt kauppojen lähelläkään, Prismassa tuli pyörittyä äidin kanssa yli tunti. Kertonee jotain meidän ajatuksenjuoksustamme?
Matkaan tarttui kuitenkin kaikkea tarpeellista, vaikkei ehkä vielä niin ajankohtaista kuin luulisi.

Olen siitä hankala tapaus, että olen erittäin nirso mitä tulee vaatteisiin, kenkiin ja muuhun päälle puettavaan. Löydän erittäin harvoin mitään, mistä todella pidän ja onnistun useimmiten täydellisten hankintojen sijaan ostamaan jotain, mikä on vähän sinne päin, puristaa ehkä vähän jostakin kohtaa tai laskeutuu huonosti, mutta on silti ihan okei! Ja me kaikki tiedämme, mitä siitä seuraa; kaapillinen vaatteita, muttei mitään päällepantavaa.

Viime aikoina olenkin sitten päätynyt erääseen päätökseen, joka olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten. Että en yksinkertaisesti enää osta vikatuotteita ja pyrin hankkimaan ainoastaan itselleni sopivia ja toivottavasti myös vartalonmalliani imartelevia kappaleita. Tie tulee olemaan kuoppainen harvinaisen paatuneelle heräostelijalle, mutta eiköhän se tästä lähde etenemään.

Kun kerroin ystävilleni tämänpäiväisistä ostoksistani, sain kuulla olevani hieman etuajassa, hulluksikin taisi joku nimetä. Mitä, eihän helmikuusta nyt niin pitkä aika ole kesään ja kuiviin nurmikoihin? Eihän?
Joka tapauksessa löysin ensimmäistä kertaa vuosiin melko mukiinmenevät sandaalit, joilla voisin hyvinkin kuvitella tepastelevani lämpiminä kesäpäivinä pitkin rakkaan tuppukylämme katuja. Malli on hyvinkin simppeli, tuntuu hyvältä jalassa, aitoa nahkaakin taitavat olla, ellen aivan väärin asiaa ole tulkinnut (ja tulkinta on tosiaan hyvin hatara näillä tiedoilla, joten korjatkaa siis ihmeessä jos olen väärässä).


Kengät merkkiä Big Leaf

Ei se sandaalien osto pelkästään ystävien reaktioita aiheuttanut. Mukaan tarttui nimittäin myös uimapuku, kaksiosainen sellainen. Vesipedoksi minua ei kyllä voi kutsua, mutta pitäähän sitä aina varautua siihen, että kesän aikana eksyy muutamaan otteeseen edes rantaviivalle asti.

Ja löytyipä elokuvienkin joukosta jotain mielekästä. Häpeäkseni on sanottava, etten ole koskaan kuullut Joy Divisionin kappaleita tai muutenkaan perehtynyt kyseiseen yhtyeeseen, mutta tämä elokuva herätti jollain tavalla mielenkiinnon ilmestyessään parisen vuotta sitten. Ja kun nyt sitten tarjouksia selatessani otsake sattui silmään ja hintaakin oli vain 8,90 euroa, valinta oli suhteellisen helppo.

Kuvat: B.O.

Loppuun on vielä aivan pakko sanoa, että Iron & Winen Boy with a coin iskee tällä hetkellä erittäin syvälle Damien Ricen ja Lisa Hanniganin duettojen ohella.

Tekee mieli tanssia avojaloin pihamaalla.

maanantai 2. helmikuuta 2009

I remember it well, the first time that I saw your head around the door

Saatin eilen päätökseen yhden joulun odotetuimmista kirjalahjoista, Sofi Oksasen Puhdistuksen. Jo marraskuun vaiheilla uutinen näytelmästä muotoaan romaaniksi muuttaneesta kertomuksesta, naisiin kohdistuvasta väkivallasta eri sukupolvien sanoin, herätti orastavaa mielenkiintoa, olinhan työstä lukenut, kun se oli vielä kesken. Siitä on muutama vuosi kun luin Stalinin lehmät (2003) -teoksen samaiselta kirjailijalta ja muistan sen herättäneen ajatuksia välillä jopa hieman raadolliseksi yltyvällä kirjoitustavallaan.
Kunnioitusta herätti se, ettei Oksanen peittele aiheita, jotka näkee mielestään ajankohtaisiksi tai vaietuiksi.


Kuva: B.O.

Vaikka ensimmäisillä sivuille ihmettelinkin muutamaan otteeseen, miksen saanut kiinni Oksasen kirjoitustavasta ja pidin sitä aluksi jopa jotenkin tökerönä pitkän tauon jälkeen, uppouduin perin nopeasti sen maailmaan niin perin pohjin, että henkilöhahmoista oli lopulta vaikea päästää irti. Erityisesti viehdyin Aliide Truun vahvasta hahmosta, vaikka tämän oma katkeruus välillä onnistuikin lukijan etäännyttämään.

Hyvän kirjan merkki lienee se, että kun viimeisetkin sivut on selannut läpi, mielen sopukoissa kieppuu ajatuksia, jotka eivät jätä rauhaan edes kansien sulkeuduttua. Että se, mitä kirja on yrittänyt meille antaa ja kertoa, on yhä ajankohtaista. Puhdistus on yksi tällaisista teoksista.

lauantai 31. tammikuuta 2009

Tiredness fuels empty thoughts

Ystävien kesken vietettyä iltaa ei voita sitten mikään. Reissua tahdittivat mainion elokuvan lisäksi kävely iltahämärässä ja odottamaton pulkanlasku, jonka jälkeen kaverukset istahtivatkin sitten lämmittelemään kaakaomukillisten ääreen.

Mutta enemmän siitä elokuvasta. Charlie & the Chocolate Factory, suomalaisittain Jali ja Suklaatehdas valittiin illan leffaksi pienimuotoisen äänestyksen perusteella, sillä seitsemän hengen porukkaan kuuluu yllättävän paljon Johnny Deppin ystäviä.
Allekirjoittanut oli jo aikaisemmin kyseiseen tapaukseen tutustunut ja omasta hyllystään sen mukanaan tuonut, eikä se alun perin kuulunut edes vaihtoehtoihin. Lainaan kun oli menossa kolmen muun liikkuvan kuvan teoksen kanssa. Elokuva joutui sitten äänestykseen vastuksenaan Casanova, joka hävisi enemmistölle, vaikka ihastuttavan hyvämielinen pätkä onkin.


Kuva: B.O.

Willy Wonkan hahmo saattaa toki olla vinksahtaneen oloinen, mutta jollain tavalla se tekee koko tapauksesta yhtä lailla sympaattisemman. Se värimaailma ja tunnelma, jotka löytyvät kieltämättä lähes poikkeuksetta kaikista Tim Burtonin elokuvista, on valloittava, rakastettava, jotenkin täyteläisempi kuin monien muiden tekijöiden tuotoksissa.

Mikähän siinä mahtaa olla, että oli rooli mikä tahansa, Depp onnistuu tuomaan siihen särmää ja karismaa, vangitsemaan katsojan?