Luvassa myöhäistä raporttia keskiviikolta!
Mainittuna päivänä suuntasimme siis vakiintuneella kolmen hengen porukallamme kohti Helsingin Olympiastadionia. Aurinko paistoi ja Highway to Hell jyskytti auton stereoissa.
Pienten parkkeerausongelmien selvittyä lähdimme sitten tallustamaan Stadionia kohti hyvissä fiiliksissä, odottavin mielin. Vanhempi polvi oli etukäteen kovasti hehkuttanut meitä odottavaa konserttia, eikä tämän vilpittömyyttä ollut erityisen vaikea uskoa.
Saavuimme paikan päälle siinä määrin myöhässä, että missasimme Blaken lämppäyksen kahta kappaletta lukuun ottamatta. Hassua ajatella, että solistin roolissa heiluva Aaro Seppovaara on ainakin muinoin asunut samassa pikkukylässä, missä itsekin pidämme kotia. Hyvä meininki, eipä siitä mitään valittamista.
Toinen lämmittelybändi, The Answer, kuitenkin häivytti perin nopeasti muistikuvat edeltäjästään. Lavalle astellut nelihenkinen yhtye onnistui jo ensimmäisellä kappaleellaan saamaan tämän tytön pauloihinsa. Musiikista kuulsi vahvasti läpi erityisesti Led Zeppelin, eikä laulajan eleitä seuratessa voinut sivuuttaa Robert Plantilta saatuja vaikutteita. Mutta mikä ääni! Tuli ihan vanhaa kunnon bluesrockia ikävä.
Paikoiltamme oli sen verran matkaa lavalle, että tuli siinä porukalla todettua, että kylläpä on nuoria ihmisiä, mutta että mikä fiilis! Veljen kanssa jo ehdittiin sopia, että ehkä meidänkin on aika alkaa harjoitella ahkerammin.
No, eihän ne sitten tosiaan mitään pojankoltiaisia enää olleet, tarkempi tutkiskelu kotosalla osoitti, että kyllä ne taitaa vähintääkin lähennellä sitä kolmeakymppiä. Lyhkäsiä miehiä nuo irlantilaiset. Ja nuoren oloisia. Ainakin Stadionin lavalla. Joka tapauksessa aivan mahtava soundi, tutustukaa ihmeessä tarkemmin!
AC/DC se täytti kyllä sitten kaikki mahdolliset odotukset. Jos joltain bändiltä voi sanoa saaneensa lipun hinnalla kunnon shown, KISS sai juuri kovan vastuksen (paremmalla musiikilla)!
Näin lyhyenläntänä immeisenä seisoin ensimmäisten kappaleiden aikana enimmäkseen päkiöideni varassa, kunnes siirryin hieman huonovointisena väljemmille vesille siinä neljännen, viidennen kappaleen kohdalla. Alun videointron kaksimielisen humoristisen latauksen jälkeen pamahtanut Rock n' roll train sai yleisön hurraamaan haltioissaan viidelle miehelle, jotka saapuivat lavalle kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Ja mikä kuvastaisikaan yhtyettä paremmin kuin lavarakennelmiin kuulunut höyryjuna? AC/DC on kulkenut pitkän tien, puskenut läpi omana itsenään välittämättä ohimenevistä trendeistä, eikä sillä ole vielä aikomustakaan pysähtyä.
Seuraavan päivän Helsingin Sanomissa kuvailtiin sitä, kuinka AC/DC:n tapauksessa tietyt elementit ovat odotettavissa, ja vaikka ne sinänsä olisivatkin turhia ja jo moneen kertaan nähtyjä, ne edustavat perinnettä. Artikkelin kirjoittajan, Otto Talvion sanoin: "Perinnettä, jonka rikkominen nyt olisi yhtä älytöntä kuin soittaa livenä kaikki uuden levyn 15 biisiä."
Niin minä, kuin loputkin loppuun myydystä Stadionista, olemme täysin samaa mieltä.
Kuva: B.O.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Thoughts