tiistai 10. elokuuta 2010

But I got my pocket full of real tales, and a broken guitar bone

Ei se Porin reissu mennytkään ihan niin kuin oli alun perin suunniteltu.

Perjantai-lauantai kulki oikein mukavasti, oli hyvä meininki ja mukavaa seuraa. Illan musiikillisen potin räjäytti Volbeat, joka todella otti yleisönsä. Olin aikaisemmin kuullut bändiltä vain muutamia kappaleita, mutta keikka todisti, että lähempi tutustuminen selvästikin kannattaisi. Erityisesti pian julkaistavalta neljänneltä albumilta soitettu maistiainen, Fallen kuulosti erittäin toimivalta.

Ja sitten sunnuntaina, täysin puun takaa, tuli se paljon puhuttu trombi.



Taivas hetkeä ennen kuin välähti.

Kuva: B.O.

Viitisen minuuttia kestäneen rajuilman jälkeen olimme kaikki pystyssä, mutta litimärkiä ja järkyttyneitä. Päälavan metallirakenteet olivat romahtaneet alas, kojujen osat lentäneet pitkin poikin nurmea ja oli sanomattakin selvää, että tekniikka tuskin oli selvinnyt säikähdyksellä. Joku sanoi, että vahvistimista kaadettiin litroittain vettä, toinen, että mikseripöytä uiskenteli siinä.

Maassa oli laajoja lammikoita, joissa vesi ulottui nilkkaan, kun pyrimme leirintäalueelle tarkastamaan telttamme kokemat vauriot. Matkalla kävelimme Kotipitsan kojun ohi, kattoa sillä ei enää ollut. Puhelimeen puhunut myyjä ei tainnut ilahtua kommentista, jossa tiedusteltiin pitsan sen hetkisestä saatavuudesta.

Teltta-alueella meitä odotti melkoisen lohduton näky. Telttamme ulkopressu oli lentänyt tuulen voimasta pois ja alta paljastuneen verkko-osan läpi olikin sitten siivilöitynyt mukavasti vettä sisälle. Avattuamme sen totesimme, että teltassa ei ollut jäljellä enää mitään kuivaksi luokiteltavaa, mukaan lukien vaihtovaatteet, mahdolliset ruokavarastot, makuupussit ja muut tarpeelliset. Ympärillämme ja joukossamme monet purkivat vitutustaan etsimällä käsiinsä kuivan tupakan, minä söin sateen iskiessä ostamiani (mainitun jäljiltä hieman tahmeita) lakupötköjä uskomatta näkemääni. Eihän siihen nyt pysynyt reagoimaan kuin huumorilla, vaikka muitakin, avoimen aggressiivia tapoja tuli todistettua seuraavan puolen tunnin aikana.

Selvisimme kuitenkin melko vähällä. Kun olimme vaihtamassa junalippujamme sunnuntaiseen yöjunaan sain kuulla toiselta festarikävijältä, että hänen ollessaan Teksasissa samantapaisilla festivaaleilla oli paikalle iskenyt kaksi tornadoa. Yksi suomalainen trombi sinne tai tänne... ja mikä huvittavinta, tämäkin sattumanvarainen luonnonoikku oli sattunut juuri Slayerin lopetettua settinsä.

Yhden seurueeseen kuuluneen pettymys oli mittaamattoman suuri, kun selvisi, että jäljellä olevista esiintyjistä se tärkein oli ainoana yhtyeenä perunut oman esityksensä.

Kaiken kukkuraksi öinen kotimatkakaan ei sujunut aivan kommelluksitta. Junan oli tarkoitus lähteä viittä vaille kaksitoista ja saapua Pasilan asemalla varttia vaille neljä, kotona meidän oli tarkoitus olla vajaat kolme tuntia sen jälkeen kahden tunnin asemalla odottelun jälkeen.

Ensin juna oli oli tunnin myöhässä. Sitten vielä puoli tuntia. Kun lopulta pääsimme Tampereen kohdalle, meille kuulutettiin, että luvassa olisi veturin vaihto. Puolen tunnin seisoskelun jälkeen jatkoimme matkaa. Aika kuluikin mukavasti, kunnes Hyvinkään jälkeen, Jokelan seudulla jokainen junassa matkustaja tunsi kovan töyssyn, jonka jälkeen kuljettaja iski jarrut pohjaan. Hetken epätietoisuuden jälkeen tulee uusi kuulutus: juna on toistaiseksi pysähtynyt yliajon vuoksi.

Siinä odotellessamme paikalle saapui niin ambulanssi, poliisi kuin palokuntakin. Ensiavulla ei näyttänyt olevan erityistä kiirettä, joten jokainen meistä osasi arvata, mitä oli tapahtunut ja mitkä olivat seuraukset. Oli melko pysäyttävää huomata, kuinka arkipäiväistä ihmisen hengen menetys on. Jäljet siivottiin painepesurilla ja noin neljänkymmenen minuutin odotuksen jälkeen meille kerrottiin, että pelastuspartio on antanut luvan jatkaa matkaa. Siinä tuntee olevansa aika arvoton.

Lopulta seisoimme Pasilan asemalla puoli kahdeksalta aamulla, minä, paljasjaloin, itsensä irti sanoneet ja loppuun kuluneet ballerinani kilometrien takana leirintäalueen roskiksen vieressä, ja muu matkakomppania lopen uupuneina.

Ironista kyllä, kotiin vievä Pendolino oli sekin vielä vartin myöhässä.

maanantai 2. elokuuta 2010

Escape is never the safest path

Kyllä se taitaa olla pakko uskoa, että kesä on ohi, kun aurinkoa näkee tuskin kerran viikossa ja ulkona raivoaa myrsky myrskyn perään. Ei sillä, syksy alkaakin olla jo tervetullut helteiden keskelle. Kolmekymmentä astetta on aivan liikaa ihmiselle, joka kärsii jo ympäri vuoden läkähtymisestä.

Ensi viikonloppuna neljä musadiggaria suuntaa kohti Poria ja Sonispherea. Hengähdystauko lienee väärä sana rock-festareista puhuttaessa, mutta sitähän se töitä puurtavalle oikeastaan on. Esiintyjistä eniten kiinnostaa Volbeat, Maidenin jo kahteen otteeseen nähneenä mitään uutta tuskin on tarjolla, mutta Rautaneidon puolelta en sitä kaipaisikaan. Toivoa pidetään sään suhteen edelleen yllä (harmaa sää vielä menettelee, mutta vesisateella on huonot puolensa)!




Kuva: B.O.

sunnuntai 2. toukokuuta 2010

I'll relive it without pain

Lieneekö syytä huolestua, kun herää aamulla nähtyään aivan todentuntuisen unen, ja toivoo ihan vähän, että se olisi ollut totta?

Ei, kyseessä ei ollut siirappinen rakkausunelma tai mikään vastaava romantiikkaa tihkuva seikkailu. Olin nimittäin unessa tatuoitu. Ja ei, ne eivät olleet pieniä tatuointeja, suunnittelin jopa täyttäväni musteella koko toisen käsivarteni sleeven muodossa niiden kahden ison väritatuoinnin lisäksi. Soivatko jo hälytyskellot?

Onneksi tällainen tatuointi-into on ainakin toistaiseksi esiintynyt ainoastaan unien muodossa. Kauniitahan niistä jotkin ovat, mutta muste on ikuista.

lauantai 1. toukokuuta 2010

It's automatic, honey

Lupauduinpa sitten heikolla hetkellä leipuriystävän matkaseuraksi lokakuiseen Lady Gagan konserttiin Hartwall areenalla.
Kieltämättä en pane tätä yhtään pahakseni, Gagalla kun on valtavirran popartistiksi erittäin toimiva ja omalaatuinen tyyli, mikä kieltämättä puree allekirjoittaneeseen hyvin. Beautiful, dirty, rich on noussut vahvaksi suosikiksi, ystävän mukaan kenties siksi, että siinä jotain hyvin Fiona Applelle ominaista. Väitteessä lienee kyllä jotain perää, kun kuuntelee kappaleen bassokuvioita ja yleistä meininkiä.

No, kaikesta huolimatta luvassa lienee erittäin hyvä show. Lokakuuta odotellessa!

perjantai 12. maaliskuuta 2010

We could stare into the sun if we would open up our eyes

Tiedättekö sen tunteen, kun tekee mieli kuunnella pitkästä aikaa vanhoja "nuoruuden" suosikkeja?

Kävin 12-vuotiaana läpi 80-lukulaisen rockmusiikin kauttani ja tuli selattua niin monta miesvetoista bändiä, joiden kasvoilla kiiltelivät kajaalit ja poskipunat, että sain sekä ajan soundista, että meiningistä pitkälti yliannostuksen, josta en ole vieläkään täysin selvinnyt. Yksi on kuitenkin säilynyt vuosien varrella yhä rakkaana ja raikkaana, nimittäin Skid Row.

Käytännössä Skid Rowhan julkaisi ainoastaan ensimmäisen levynsä nipin napin 80-luvulla (1989), eivätkä jäsenet nyt niin kamalasti niissä meikeissä viihtyneet, mutta älkää kiinnittäkö liikaa huomiota yksityiskohtiin!

Tuli järjetön mielihalu kaivaa ne kaksi parasta albumia (eli järjestyksessä kaksi ensimmäisenä ilmestynyttä) levyhyllyn kätköistä ja fiilistellä vähän teinivuosia. Rattlesnake Shake, Sweet Little Sister, Can't Stand the Heartache, Livin' on a Chain Gang, Creepshow, The Threat... yhä ne sykähdyttävät kuten silloin joskus ennen!



Ja väittävät vielä, että nuorilla on huono maku musiikin suhteen.

PS. Quicksand Jesus on edelleen yksi parhaimmista slovareista ikinä!

keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

When you came in the air went out

Katsoin sitten maanantaina uteliaisuuden puuskassani kovasti hehkutetun True Bloodin avausjakson. Ihan viihdyttävältähän sarja vaikutti näin tutustujan silmissä, ja uskon vahvasti siihen, että juoni lähtee käyntiin muutamien jaksojen päästä. Niitä odotellessa!

Oli minulla muutakin asiaa. Syvä uskoni sarjaan johtuu vampyyrien lisäksi siitä, että olen varma, ettei hyvä musiikki voi koskaan kytkeytyä mihinkään täysin kelvottomaan. Kiinnitin heti alussa huomiota erikoiseen tunnariin, etsin sen eilen käsiini, ja nyt olen kuunnellut kipaletta eilisillasta saakka repeatillä. Jos tekijöillä on ollut näin hyvä maku, eiköhän se itse sarjakin tule olemaan katsomisen arvoinen.

Siitä onkin aikaa, kun kantrivivahteet kuulostivat näin hyvältä.





torstai 25. helmikuuta 2010

So don't pay no mind to my watering eyes


Mikähän siinä on, että herra LaMontagne onnistuu kerta toisensa jälkeen mykistyttämään kuuntelijansa täysin?


sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Don't give me false hope

Näin eilisen keikan jälkitunnelmista on pakko sanoa, etten ole aikoihin ollut näin hyväntuulisella ja kaikin puolin onnistuneella keikalla. Vaikka konsertti venyikin lähes kolme ja puolituntiseksi, en voi sanoa kyllästyneeni hetkeksikään.

Lämppärinä toiminut trubaduuri, laulaja-lauluntekijä Josh Ritter oli hänkin ihan mukava musiikillinen yllätys, toi hieman mieleen Ray LaMontagnen. Muutamille kappaleille sytyin vähän enemmänkin, osa meni ehkä minun makuuni hieman liian maalaiseksi.



Mutta että, The Swell Season. Glen Hansard ja Markéta Irglová bändeineen tarjosivat niin musiikillisen että muuten vain iloluonteisen elämyksen koko Kulttuuritalolle, mutta erityisesti kahdelle vanhojaan juuri viettäneelle opiskelijalle, jotka olivat innolla mukana vähäisiksi jääneistä yöunista huolimatta. Ihana tunnelma, ihanaa musiikkia. Mikä kuulostaisikaan kauniimmalta kuin harmoninen yhteislaulu hiljaisessa salissa?



"I was living in a Devil Town,
didn't know it was a Devil Town
Oh, Lord, it really brings me down
about the Devil Town"

tiistai 2. helmikuuta 2010

I want to pull back the veils and find out what it is that I've done wrong

Tässä ehti jo tulla pienoisia mutkia matkaan helmikuista konserttia silmällä pitäen.

Joulukuisen muuton jäljiltä aloin sitten tässä muutama päivä sitten etsiä keikkalippuja aikeinani tarkistaa, mihin aikaan konsertin olikaan tarkoitus alkaa. Ja näin vain huomatakseni, ettei niitä lippuja ole missään.

Ensin iski epäusko, sitten epätoivo. Sitten sitä vain alistui, pengottuaan jäljellä olevat pahviboksit ja lipastonlaatikot useamman kerran läpi.
Vilpittömät onnittelut sille, joka ne jostain roskalaatikosta bongaa, elämys tiedossa.

No, arvaatteko, nielinkö tämän jonkinlaisena ennemerkkinä siitä, että ettei minun ole tarkoitus nähdä yhtä maailman ihanimmista duoista livenä? En tietenkään.

Käväisin tuossa aamupäivällä kokeen jälkeen ostamassa uuden parin lippuja, kun selvisi, ettei Live Nation, joka siis on konsertin järjestäjä, suhtaudu kovin suopeasti lippujen takaisinostoon (kiitos lippu.fi myötätuntoisista kommenteista!). Mutta keikalle ollaan siis edelleen menossa, vaikka se kukkarolle ottikin!

Ehkä me opimme tästä jotain...

Enää reilut kaksi viikkoa!


sunnuntai 10. tammikuuta 2010

There's a lot of things I don't understand


Rakkautta. Syvää rakkautta.







lauantai 9. tammikuuta 2010

There is thunder in our hearts, baby


Lieneekö syynä sitten itse arkeen paluu aivan liian lyhyen loman jäljiltä (joululoma voisi aivan hyvin olla vaikkapa parisen viikkoa pidempi, mitä olette mieltä?) vai pienimuotoinen stressi sen ja sen tuomien velvollisuuksien jäljiltä, mutta olen viime päivinä jumittanut melkoisen tehokkaasti muutamassa kappaleessa. Siinä oli muuten harvinaisen pitkä aloituslause.

Törmäsin tässä jokin aika sitten Stellan blogin kautta Placebon versioon Kate Bushin Running up that hillistä. Heti ensikuulemalta ihastuin lyriikoihin, mutta melodia ja bändin soitanta jäivätkin sitten huomattavasti taka-alalle, joten niin jäi itse kappalekin.
Jälleen todistus siitä, että jotkin kappaleet vain yksikertaisesti kaipaavat uusintakierroksen tai useamman paljastaakseen todelliset valttinsa malttamattomalle kuuntelijalle.



Olkoon se sitten se laskelmoiva basso taustalla tai ne jo mainitut sanoitukset, versiointi pääsi jo niin korkealle listalla, että sai sydämeni tykyttämään. Kirjaimellisesti. Rytmihäiriön mahdollisuutta ei oteta lukuun.

Myös Damien Rice on nostanut päätään Woman like a man -loopin muodossa.



Ovat muuten ensimmäiset YouTubesta onnistuneesti lisätyt pätkät tässä blogissa. Saa onnitella!

PS. Sello on sitten uskomattoman kaunis instrumentti.